Viime päivinä fiilikset on olleet enemmän pakkasen puolella ja se on valitettavasti heijastunut yöuniini ja käytökseeni joka on ollut muotoa persiiseen ammuttu karhu. Vaikka joka toisen yön saankin nukkua rauhallisemmin nukkuvan muksun kanssa heräilen silti useaan kertaan yössä. Välillä miettien syntejä syviä ja välillä ilman minkäänlaisia ajatuksia. Äärimmäisen tylsää.

Tämä jo "voitettu" sairaus vituttaa. Vaikka kohtalaisen hyvin ollaan loppujen lopuksi pärjätty ei meidän olisi silti pitänyt joutua kokemaan tätä ja elämään loppuelämää pelon vallassa. Tiedän että muutkin kohtalontoverit joutuvat niin tekemään mutta ei se tee asiasta yhtään helpompaa. Niin, tällä hetkellä mennään pelon vallassa. En ole törmännyt yhteenkään tulehdukselliseen rintasyövän tarinaan jossa olisi onnellinen loppu. Miksi niin olisi muka minulla? En enää tiedä pitäisikö jatkaa normaalia arkea vai elää ajatuksella että jatkoajalla mennään ja viettää viimeiset ajat niin kuin itse haluaa, poissa oravanpyörästä ainakin.

Kaipa minua peloittaa myös paluu arkeen. Kuinka mahdan jaksaa. Kuopuksen syntymästä lähtien tukenani kotona on ollut rakas aviomieheni, joka piti puolestani äitiysloman (kyllä vain, sekin on mahdollista jos äiti ei pysty huolehtimaan lapsestaan) ja hän pitää myös kaikki vanhempainvapaat. Itse olen ollut sairaspäivärahalla kohta vuoden päivät. Nyt on enää vajaa kuukausi aikaa sairaslomaa ja reilu kuukausi vanhempainvapaata. Mitä sitten. Minä jään aikakin joksikin aikaa kotiin lapsia hoitamaan. Miehen oli tarkoitus jäädä isävapaille ja kesälomille mutta nekin suunnitelmat muuttuivat kun työnantaja muisti lomautuslapulla loppuvuodeksi. Väliaikaisen työn etsiminen on aloitettava välittömästi sillä yhtälö jossa me molemmat oltaisiin loppuvuosi kotona on taloudellisesti mahdoton. Odotin kovasti tulevaa kesää ja yhteistä aikaa. Ja taas vituttaa. Ehkä kohta helpottaa.

Nämä ajatukset saattoivat tulla yllätyksenä joillekin läheisilleni. Myönnän, että on paljon helpompi vointeja tiedusteltaessa tokaista että kaikki on hyvin sen enempää selittelemättä. Myönnän siihen sortuneeni, anteeksi vaan.