Eilen menetin sädeneitsyyteni (uusi vertaistuessa oppimani sana). Herttaisesti hymyilevä hoitaja saatteli minut pukukoppiin, jossa odotti nimelläni varustettu sairaalan aamutakki. Ylävartalo paljaaksi ja kaulakorut pois, kuului ohje. Pukukopissa piti odottaa kunnes hoitaja tuli noutamaan. Pikaisen hoitajien työpisteen esittelyn jälkeen mentiin sitten itse asiaan. Kaksi hoitajaa uusi kahden viikon aikana kärsineitä tussimerkintöjä ja asetteli minut tarkasti oikeaan makuuasentoon hoitosängylle peffa kuopassa, jalat koukussa ja kädet pään yläpuolella. Kun asento oli saatu sopivaksi poistuivat hoitajat huoneesta ja alkoi sädetys. Se oli ohitse parissa minuuttissa eikä koneen työskennellessä tuntunut missään. Mielestäni hoitoaluetta kuumotti hiukan hoidon jälkeen ja nielussa oli tunne että siellä olisi koko ajan jotain lämmintä. Sain muuten kuulla että myös kaulan imusolmukkeet oli määrätty sädetettäviksi mikä johtunee siitä että oikeassa soliskuopassa oli saastunut imusolmuke.

Hoidon aikana annetaan aina viikon hoitoajat kerralla. Olin esittänyt toivomukseni aamupäivän ajoista ja sain "kauhukseni" kuulla että seuraavan viikon kaikki hoitoajat ovat joko kello 8:45 tai 9:15. Tosi kivaa lähteä aamusta 6:15 matkaan tuonne pimeyteen. Noin aikainen herätys tarkoittaa myös sitä että minun on nukuttava (=tällä hetkellä valvottava) yöt vauvan kanssa. Annoin palautteeni asiasta ja toivottavasti seuraavalla viikolla olisi vähän inhimillisemmät ajat.

Sädetyksen jälkeen hoitaja saatteli minut takaisin pukukopille ja erehtyi kysymään kuinka jakselen. Itkuksihan se sitten meni. Kuten myös osa kotimatkaa. Niin kävi myös tänään taksissa istuskellessa kohti kotia. Ihan alkoi hävettämään mutta eipä sille mitään mahtanut. Itku helpotti oloa pikkuisen.

Pikku lapsus kävi sitten sihteerille tai lääkärille: olivat menneet kirjoittamaan Kelalle toimitettavaan todistukseen matkakorvauksia varten että kuljen kimppakyydillä vaikka mistään sellaisesta ei ollut puhetta! Etelä-Savossa ei nimittäin ole sellaista edes käytössä, kävin sen itse Kelasta tarkistamassa. Kelan täti (joka onneksi oli tosi herttainen, muuten olisin varmaan itkenyt hänenkin edessään) neuvoi pyytämään uuden paperin. Ja antamaan palautetta hoitolaitokselle.

On alkanut mietityttää miten ihmeessä jaksan lopu 23 kertaa. Ehkä olisi helpompaa jos olisi joku tuttu joka kuskaisi ja olisi samalla tukena. Ja harkinnassa on viettää osa ajasta pysyvästi Kuopiossa koko perheen kera. Kuopio osoittautui mukavaksi kaupungiksi viime kesänä kun siellä asustelimme muutaman viikon käynnistetyn synnytyksen yhteydessä.