Tänään oli vihdoin kauan odotettu tiputuspäivä. Edellinen kerta oli ollut 18.9. eli reilu 5 viikkoa sitten. Jätettiin sytostaatti doketakseli väliin ja sain vasta-aineita eli perjetaa ja herceptiniä. Tiputus sujui hyvin ilman mitään ylimääräistä. Aika hiljaista oli, pari papparaista samassa huoneessa ja nekin lähti pois aika pian. Jos olisin käynyt sängylle myrkkyjä nauttimaan olisin varmaan nukahtanut.

Ihana tiputushoitajani Kirsi printtaili minulle viimeviikkojen epikriisejä ja verikoetuloksia sekä selvitteli leikkausaikaani. Se olisi sitten viikon ja kahden päivän päästä eli keskiviikkona 6.11.! Ihanaa joskin jännittävää. Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Pitää vielä sitä ennen sopia tapaaminen tai puhelinpalaveri syöpäsairaanhoitajan kanssa, halua etukäteen tietää mikä minua odottaa! Voisin tietysti kysyä myös vertaistukiryhmästä mutta siellä ei ole mikkeliläisiä ja käytännöt saattavat olla jokaisessa sairaalassa omansa.

Ylihuomenna tulee puoli vuotta diagnoosin saamisesta. Aika on mennyt nopeaan vaikka ei siltä ole aina vaikuttanut. Puoli vuotta sairaslomaa takana ja ainakin toinen puoli vuotta vielä edessä. Tunteita on ollut laidasta laitaan. Välillä on tuntunut että homma on ollut ihan helppoo, välillä taas olen huonona hetkenä mielessäni jättänyt jäähyväiset tälle elämälle. Edelleen mietin miksi. Se tuskin koskaan selviää. Ja koko ajan tuntuu epäaikeudenmukaiselta, varsinkin lapsia kohtaan. Toisaalta jos jonkun tässä perheessä piti sairastua niin onneksi se olin minä.

Mahtaa olla aikamoinen kulttuurishokki jos tästä sitten kesän jälkeen sorvin ääreen pääsee palaamaan. Toivottavasti pojat ymmärtää antaa pehmeän laskeutumisen työelämään. Näin muuten viime yönä unta ensi kuussa olevista firman pikkujouluista. Menin juhlapaikalle, otin pipon päästäni ja sitten vasta tajusin että minulla ei ollut peruukkia. Kaikki kääntyivät katsomaan ja minä jähmetyin. Se ei kuitenkaan ollut painajainen sillä sain ihan positiivisen vastaanoton. Saa nähdä mitä ensi yö tuo tullessaan!